Philip Marlowe – naamioitu voittaja vai todellinen menettäjä?

26.6.2022

Raymond Chandlerin luoma yksityisetsivä Philip Marlowe on saamassa jälleen uuden henkilöitymän valkokankaalla – tällä kertaa Liam Neesonin ruumiissa. Ohjaaja Neil Jordanin tyhjentävästi nimetty elokuva Marlowe on viimeisimpien tietojen mukaan edennyt jälkituotantovaiheeseen, joten lienee aika puida sitä ainoaa oikeaa Philip Marloweta, jonka studiot koskaan ovat filmille päästäneet. Se tapahtui vuonna 1973 elokuvassa Pitkät jäähyväiset.

”Dekkarien, aivan kuten niiden lailla vapauden tuulissa syntyneen jazzinkin, harrastajiin on siunaantunut harvinaisen suuri määrä tosikoita, jotka yrittävät todistella sitä, että nämä ’halvat’ lajit ovat kuitenkin pohjimmiltaan taiteellisesti arvokkaita.”

Näin kirjoitti suomalaisen elokuvahistorioinnin grand old man Peter von Bagh teoksessaan Elämää suuremmat elokuvat II käsitellessään Robert Altmanin Pitkät jäähyväiset -elokuvan saamaa nuivaa aikalaisvastaanottoa.

Vuonna 1973, kun Altmanin filmatisointi Raymond Chandlerin 20 vuotta vanhemmasta Philip Marlowe -romaanista julkaistiin, sen modernisoitu kuva sekä rappeutuneesta Los Angelesista että vieläkin rappeutuneemmasta päähenkilöstä olivat aivan liikaa joillekin alkuperäisen tuotteen vannoutuneille fanaatikoille.

Von Bagh on ehdottomasti sanoissaan oikeilla jäljillä, vaikka enää tänä päivänä ei oikeastaan koskaan – onneksi – törmääkään ihmisiin, jotka kehtaisivat pitää Altmanin Pitkiä jäähyväisiä huonona elokuvana tai Elliott Gouldin roolisuoritusta minään muuna kuin puhtaana nerokkuutena.

Kirjassa myös lainataan sanoja, joita Altman itse puolestaan on sanonut elokuvastaan:

”Minä näen Marlowen samalla tavalla kuin Chandler – menettäjänä. Mutta todellisena menettäjänä, en sellaisena naamioituna voittajana, jollaiseksi Chandler teki hänet.”

Tässä kohtaa puolestaan nähdään, että vaikka itse elokuva ja vastalause sitä kauhistelleille puristeille osuvatkin oikeaan, taiteilijan selittelevät oivallukset sen sijaan menevät pahasti harhaan.


Edellä esitetty näkemys Philip Marlowen hahmosta ja siitä, millaiseksi Chandler hänet näennäisesti loi, perustuu itse asiassa nimenomaan niihin ominaisuuksiin, joita nämä aiemmin parjatut tosikot ovat hahmoon liittäneet. Ei suinkaan niihin ominaisuuksiin, joita Chandler itse hahmoonsa valoi.

Marlowehan nimittäin sanan kaikissa merkityksissä on luuseri – todellinen menettäjä eikä naamioitu voittaja – ihan yhtä lailla alkuperäisissä romaaneissa kuin Altmanin ja Gouldin luomassa elokuvamodernisaatiossakin. Ei hänessä – siis Chandlerin Marlowessa – ole pätkääkään Dick Powellin jämäkkää vakavuutta saatikka sitten Humphrey Bogartin palvottavaa pelottomuutta. Hän on eksynyt ja laiska mies, joka kahlaa päivätyönään kalifornialaisen alamaailman läpi, koska ei juuri henkisesti syty muuhunkaan.

Kun Elliott Gould ensimmäisen kerran lumoavan teemamusiikin soidessa astelee kankaalle Altmanin elokuvassa ja yrittää epätoivoisesti mutta toisaalta taas niin piittaamattoman kyllästyneesti huijata kissansa syömään toislaatuista säilykeruokaa, tuo hetki on se, jona Philip Marlowe oikeasti ensimmäisen kerran heräsi eloon filmillä. Gouldin eleet, ilmeet, kehonkieli ja veltot huulilta puolivahingossa putoilevat lauseet saavat kerta toisensa jälkeen ainakin minut pomppaamaan ylös tuolistani ja hihkaisemaan hämmentyneenä: ”tuo se on, tuosta tyypistä minä luin!”

Mitä ensi vuonna julkaistavaan Marlowe-filmatisointiin sitten tulee, ei sitä parane ennalta huonoksikaan tuomita. Neil Jordan tiettävästi on taitava elokuvantekijä. Niin ikään Liam Neeson on taitava näyttelijä. On silti vaikea kuvitella, että kankaalle olisi tuollaisessa henkilöitymässä ilmestymässä mitään muuta kuin jälleen yksi voittaja. Toivottavasti edes naamioitu sellainen.


Valtteri Mörttinen

Jaa:

Yhteystiedot

info@valtterimorttinen.com

Tmi Valtteri Mörttinen

Helsinki, Finland
linkedin facebook pinterest youtube rss twitter instagram facebook-blank rss-blank linkedin-blank pinterest youtube twitter instagram