Kun eksyy vahingossa joidenkin lapsuuden suosikkielokuviensa äärelle, alkaa ymmärtää kuva kuvalta paremmin, miksi omakin sukupolvi on ollut ihmiskuvissaan niin tajuttoman vinksallaan. Malliesimerkiksi tästä osoittautui juuri Dirty Harry -sarjan kolmas elokuva, jonka kaivoin esille DVD-hyllystä.

Paatuneena formalistina – olinpa asialla sitten kirjailijana, kriitikkona tai maksavana asiakkaana – tapoihini ei yleensä kuulu tuomita elokuvia tai muitakaan taideteoksia niiden poliittisten tai moraalisten viestien takia. Näen maailman niin, että taiteilijalle on paljon tärkeämpää haastaa ja provosoida kuin miellyttää tarjoamalla viestejä, jotka vain toistavat sitä, minkä yleisö jo tietää. Joskus pintakerroksen alta voi myös löytyä paljon syvempikin viesti kuin se, jota teos teeskentelee välittävänsä.

Mutta joskus taas käy niin, että nautittava teos on niin järkyttävän vinksahtanut, että edes minä en pysty sitä katsomaan irvistämättä. Sellainen tuli vastaan, kun istahdin pahaa-aavistamattomana flunssassa olohuoneen sohvalle ja päätin nauttia ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen yhden Dirty Harry -elokuvasarjan jatko-osista nimeltä The Enforcer (suom. Murskaaja, 1976).

Don Siegelin alkuperäinen Dirty Harry (Likainen Harry, 1971) on monella mittarilla mestariteos. Eikä ensimmäinen jatko-osa Magnum Forcekaan (Magnum .44, 1973) – Ted Postin hieman tyylittömästä ohjauksesta huolimatta – missään nimessä täysin käyttökelvoton ole; eikä ihmekään, sillä käsikirjoituksesta vastasi kaksi klassisen väkivaltaviihteen erikoismiestä, John Milius ja Michael Cimino.

Mutta The Enforcerista – siis toisin sanoin Dirty Harry 3:sta – on vaikea keksiä mitään muuta sanottavaa kuin: ei herrajumala.

On toki teoriassa mahdollista, että James Fargon ohjaama umpimielinen sekamelska on todellisuudessa juuri sellaista metatasolla tutkimusmatkailevaa satiiria ummehtuneista asenteista kuin mihin aiemmin viittasin. Mutta toisaalta taas tuntuu oudolta, jos näin olisi mutta satiirista ulottuvuutta ei olisi saatu yhtään tämän paremmin tuotua esille.

Mikä tarkkaan ottaen on ongelmana? Se, että Enforcer on yksinkertaisesti niin tympeää sekä rasistista että misogyynistä paskaa, että siitä on mahdoton nauttia edes camp-huumorina.

Heti elokuvan alettua katsojalle tuodaan ilmi sen kaksi merkittävintä teesiä:

1. Valvonnalle alistumattoman poliisilaitoksen mieli- ja väkivaltaisia otteita vastustavat ainoastaan etniset vähemmistöt, koska etniset vähemmistöt ovat itse rikollisia. (Kyllä, asioiden välille todellakin esitetään täysin suora yhdysmerkki, eikä edes mitenkään hienovaraisesti, ja elokuvan kieli selkeästi viestittää, että repliikin lausuja on asiassa oikeassa.)

2. Naiset ovat kyvyttömiä poliiseiksi ja ylenevät komentoketjussa ilmaiseksi 15 vuotta kokeneempien miesten edelle, koska uudistusmieliset poliitikot haluavat poliisivoimien olevan ”tyylikkäitä” (suora lainaus).

Kaikenlainen edistys- ja tasa-arvomielisyys on puettu elokuvassa nutturapäisen tantan hahmoon – rooliltaan tietysti vastenmielinen hallintovirkailija – jotta katsoja varmasti ehdollistuisi helposti ja nopeasti inhoamaan myös naispoliisin ja väkivallattoman lainvalvonnan konsepteja. Elokuvan naishahmot ovat ylipäätään kuin suoraan Miehen puolikkaista, jossa naiselle on tarjolla kaksi vaihtelevaa persoonaa: täysi bimbo tai opportunistinen kultaa kaivava raakalainen.

Onko ihmekään, että moniin meistä pojista on iskostunut lapsuudessa mitä kummallisimpia käsityksiä ihmisyydestä. Taisin itsekin katsoa tätä kalkkunaa ala-asteikäisenä niin, etten meinannut nahoissani pysyä. Eikä siinä ole vieläkään mitään vikaa, jos viihtyy esteettisesti kauniin simuloidun väkivallan äärellä; mikäpä sen puhdistavampaa, itse en ainakaan luopuisi.

Vika on siinä, että muistan olleeni myös dialogia – siis tämän elokuvan älyttömintä ongelmajätettä – kuunnellessa täysin Harry Callahanin puolella. Päähenkilölle on annettu väittelyissä viimeinen sana kerta toisensa jälkeen ja kerta toisensa jälkeen se viimeinen sana on uskomattoman huonoa retoriikkaa uskomattoman kliseisesti muotoiltuna. Mutta paljonko kymmenvuotias siitä tajuaa. Se sama kaveri luuli hetken aikaa Poliisiopistojakin hauskoiksi. Tai ehkei edes luullut mutta teeskenteli kavereiden mieliksi.

Koko järkyttävän pannukakun kruunaa ylipäätään tekstin laiskuus. Siinä missä Clint Eastwoodin suuhun on aiemmissa ja myöhemmissä elokuvissa sovitettu lentäviä lauseita, kuten ”do I feel lucky” ja ”go ahead, make my day”, Enforcerissa jatkuvasti toistettu iskurepliikki on: ”Marvellous.” (Siis ”loistavaa”.)

Kyllä. Se on todellakin parasta, mihin käsikirjoittajat Stirling Silliphant ja Dean Riesner – kumpikin tahoillaan yleensä päteviä tekijöitä – ovat tällä kertaa pystyneet tai vaivautuneet.

Marvellous.