Ailon Rajakari genrekirjallisuuden ihmemaassa – "En yleensä lue dekkareita, mutta..."

2.6.2022


”En yleensä lue dekkareita, mutta…”

Jokainen henkilökohtaisesti saamani positiivinen palaute – oli se sitten hymyileväisen suopea tai raivokkaan ylistävä – on alkanut tällä tasan samalla lauseella. Ailon Rajakari ja Mutta suurin niistä on raha ovat selvästi vedonneet voimakkaimmin yleisöön, joka korostaa dekkarigenren olevan omalla lukulistalla säännön sijaan poikkeus. Eikä toisaalta ihmekään. Teen samaa itsekin.

Lause saattaa siis kertoa pelkästään siitä, että olen ympäröinyt itseni pääosin ihmisillä, jotka haluavat painottaa viihtyvänsä mieluummin korkeakulttuurisen kaunokirjallisuuden kuin pokkarihyllystä poimittavan kioskiviihteen parissa. Tosin, jos asian esittää näin karkeasti, niin käytännössä kaikki samat ihmiset korostavat, että eivät edes näe tällaista rajaa.

Eikä sellaista tarvitse nähdä. Dekkareiden piirissä esiintyy huomattavasti arvokasta kaunokirjallisuutta – on esiintynyt jo Raymond Chandlerin ajoista lähtien – ja kaunokirjallisuuden piirissä puolestaan esiintyy koko ajan enenevissä määrin kioskiviihteeksikin käyttökelvotonta töhertelyä. Herää siis kysymys, mihin me tätä jakoa ylipäätään tarvitsemme.


Jos kerran useimmat ihmiset alleviivaavat, että eihän tällaista rajaa edes ole olemassa, niin senhän on pakko tarkoittaa sitä, että kirjailija keksii nyt kuvitteellisia vastakkainasetteluja – toimittaja kun kerran on ja janoaa siksi kohuja. Tämäkin on toki ihan varteenotettava tulkinta.

Korkea- ja matalakulttuurin välisen rajaviivan kuvitteellisuutta nimittäin julistetaan kaikkein pateettisimmin yleensä niissä piireissä, joissa kulutetaan mieluiten korkeakulttuuria. Näennäistä matalakulttuuria kuluttavat ihmiset puolestaan harvoin edes käyttävät sanaa kulttuuri, elleivät sitten lisää siihen umlautia ja puhu halventavasti kyldyyristä. Ryhmäidentiteetti oikeastaan määrittyy puhtaasti sillä, kokeeko kulttuuri-sanan konnotaatiot negatiivisina vai positiivisina.


Mutta. Niin pahalta kuin tuntuukin sanoa, tuo raja oikeasti on olemassa. Kirjakaupoissa, katalogeissa, kritiikeissä ja kaikkialla teokset jaotellaan yhä osastoihin ”dekkari” ja ”kaunokirjallisuus”, vaikka ensin mainitun pitäisi loogisesti ajatellen olla ainoastaan jälkimmäisen yksittäinen alalaji.

Näin ollen lause ”En yleensä lue dekkareita, mutta…” saattaa kertoa – niin sanotusti elitistisen itselokeroinnin lisäksi – myös toisesta ilmiöstä. Ja vieläpä varsin ilahduttavasta sellaisesta.

Se saattaa kertoa siitä, että tuo sama yleisö myös kaipaa väkinäisesti vedetyn ja aikansa eläneen raja-aidan kaatamista ja haluaa rivien välissä ilmaista juuri sitä, että vaikka kauno- ja dekkarikirjallisuuden yleisöt onkin eriytetty toisistaan, niitä ei pitäisi eriyttää, koska edes nämä (me) korkeakulttuurisen kaunokirjallisuuden liputtajat eivät kaipaa sitä vastakkainasettelua.


Ajatus on totta kai tuttu itsellenikin – vähintään alitajuisella tasolla. Vaikken sitä ehkä suorasti osannut etukäteen lausua, ajatus oli alusta asti yksi Ailon Rajakarin ensisijaisista asenteellisista tehtävistä dekkarihahmona. Hän kapinoi edustamansa järjestelmän lisäksi myös voimakasta genreajattelua vastaan.

Juuri sen takia hän liikkuu kaikkein luontevimmillaan jonkinlaisella mystisellä vyöhykkeellä, jossa on usein mahdotonta sanoa, missä tarinan varsinainen diegesis – eli se, minkä teos esittää todellisena konkreettisena maailmanaan – loppuu ja missä puolestaan alkavat vain lukijaa varten luodut tehostavan ilmaisun tasot, kuten ajatukset, unet, kuvitelmat ja kertojan harrastama ironia.

Siksi Ailon Rajakarin maailma on lyhyen elämänsä ajan ollut ja tulee mitä luultavimmin jatkossakin olemaan häiriintynyt fuusio vakavamielistä jännitystä ja itsetietoista yliampuvaa parodiaa.


Toki kaikki, mitä aiemmissa kappaleissa pohditaan yleisöjen motiiveista arvostaa tai inhota Mutta suurin niistä on raha -teosta, on pelkkää spekulaatiota. Siis ajatuksia, joilla ei pitäisi olla julkaisuarvoa edes blogissa. Monihan saattaa pitää teosta vain suoraviivaisesti paskana, eikä se tulkinta ole yhtään sen väärempi kuin mikään muukaan.

Mutta jos omien ajatusteni taustalla on jokin aito sanoma, joka sopii lausua ääneen, se on tämä: taiteilijalla ei läheskään aina ole motiivina tehdä teoksestaan tarkoitushakuisesti genreteosta. Siksi lukijankaan ei ole pakko alistua tulkitsemaan sitä ulkopuolelta annettujen genrelasien läpi.


Enkä minä ole ainoa. Kun itse keskustelin kesällä 2019 brasilialaisen elokuvaohjaajan Fernando Meirellesin kanssa hänen silloin uusimmasta elokuvastaan Kaksi paavia, hän intoutui perin oma-aloitteisesti kertomaan teoksen teemoista ja lajityypistä. Hän nosti erityisesti esille tilanteen, jossa tuotantoyhtiö oli vaatinut häneltä vastausta kysymykseen: mitä genreä teos edustaa?

Meirelles ei osannut vastata kysymykseen. Hän ei kokenut teoksen ylipäätään olevan genre-elokuva. Hän oli oman käsityksensä mukaan tehnyt elokuvan.

Siispä ratkaisu haettiin koeyleisöltä. Ennakkonäytösten yhteydessä katsojia pyydettiin rastittamaan saamistaan lomakkeista, kokivatko he nähneensä draaman vai komedian. Useimmat vastasivat nähneensä komedian. Elokuvan genre siis ratkaistiin lopulta perinteisellä demokraattisella päätöksellä.

Sekä yleisön että tekijöiden on hyvä siis muistaa, että koko genren käsite on lopulta olemassa lähinnä markkinointia varten. Se helpottaa lukijoiden, katsojien ja kuuntelijoiden taakkaa, kun loputtomasta viihteen virrasta yritetään etsiä itselleen sopivaa nautittavaa. Se kategorisoi keskenään samankaltaisia teoksia yhtenäiseen nippuun, jotta asiakas kirjakaupassa tai elokuvateatterissa ei jättäisi kirjaa tai pääsylippua ostamatta pelkästään sen takia, että valinta on liian vaikea.


Mutta mikä genren funktio sitten on silloin, kun puhutaan sisällön ja estetiikan rakentamisesta? Tai niiden vastaanottamisesta?

Rehellisesti sanottuna ei mikään. Yleensä koko käsite on arvoton.



Valtteri Mörttinen

Jaa:

Yhteystiedot

info@valtterimorttinen.com

Tmi Valtteri Mörttinen

Helsinki, Finland
linkedin facebook pinterest youtube rss twitter instagram facebook-blank rss-blank linkedin-blank pinterest youtube twitter instagram